AJATUKSIA ESITYSTEN TIIMOILTA

Miksi koosteissa on niin paljon runoja:
  • Runo, niin kuin usein laulukin sanoo paljon pienessä tilassa, vähin sanoin.
  • Runo menee syvälle ja ytimeen.
  • Kun runon kanssa nauraa tai itkee, tulee naurettua tai itkettyä elämän syviä asioita. Se puhdistaa, helpottaa, lohduttaa, tekee hyvää. sillä tavalla runo on terapeuttinen.

Näin joskus pienenä tyttönä televisiosta kiinalaista sirkusta. Taiteilijat esittivät temppunsa tavallisilla taloustavaroilla: kulhoilla, kupeilla, lautasilla, puikoilla. Näin he tekivät siksi, että voisivat antaa pärjäämisen tunnetta ja voimaa katselijoiden arkipäivään. Tämä sai minut vakuuttumaan. Päätin tuolloin, että jos minä joskus esitän , haluan tehdä samoin: antaa voimaa arkipäivään. Toivon sen toteutuvan. Asia vaikuttaa tekstivalintoihini: en halua esittää tekstejä joiden symboliikkaa edes itse en ymmärrä.

Matineasta "Kiitos elämästä": Pienistä, tavallisista arkipäivän asioista koostuu elämän rikkaus. Nämä lähellä olevat pikkuvirheiset ilonaiheet usein unohtuvat meidän etsiessämme täydellisyyttä olosuhteista, ihmisistä ja itsestämme.

Monologipotpurista "Isän rakkaat": Minua oli pitkään kiehtonut aiheena elämänkaari. No, sehän on melko tyypillinen aihe, vaan kiinnostipa minuakin. Elämänkulku, se on kiinnostavaa. Ja se mikä ihmisiä yhdistää: tietyt samat asiat samanikäisiä samassa kulttuurissa. Kun olin pidemmän aikaa surrut vanhenpiani ja esittänyt heidän muistomatineaansa, alkoi tehdä mieli nauraa hiukan enemmän. Ajattelin yhdistää huumorin ja elämänkaaren. Ja niin syntyi "Isän rakkaat", elämänkaaren tarkastelua pilke silmäkulmassa ja malka toisessa. Näen siinä jotain huvittavaa lähes joka tekstissä. Muutamia poikkeuksia on. Tämä ei tarkoita sitä, että muiden pitäisi huvittua. Aika monta kertaa yleisö myös itkee. Nauru ja itku pulppuavat samasta lähteestä. Ja toisaalta - me olemme myös niin erilaisia.

Esityksestä ”Kämmenellä”

Minulle ja miehelleni on suotu neljä lasta. Olen aina pitänyt kasvatustyötä, joka meille on langennut, erittäin arvokkaana ja tärkeänä luottamustehtävänä. Paitsi päätöksentekoa, valtaa ja vastuuta, kasvattajan osaksi koituu myös kaikki raskas työ sielunhoidosta ja koulunkäynnin tukemisesta ruoanlaittoon ja likapyykkiin. Ainakin vastuu organisoinnista on vanhemmilla.

Kasvatuskeittoa hämmentävänä ja siinä liemessä itse mukana olevana syntyi halu tehdä esitys juuri kasvatustyöstä. Pohdinnan alle tuli myös muita kysymyksiä. Yhteiskuntamme moniarvoistuu. Olen kristitty. Mitä on kristillisyys? Jospa en jätäkään kasvatusta pelkästään median ja vertaisryhmien harteille, niin mitä on minun kasvatukseni? Ja mitä sitten on kristillinen kasvatus?

Kämmenellä -esitys on mennyt huonosti kaupaksi seurakunnissakin. Mitkähän lienevät syyt?
Itse epäilen muutamaa syytä.

Kasvatus ei ole IN. Kasvatus ei ole elämyslaji. Sehän on puurtamista! Joutuu kantamaan vastuuta toisesta ihmisestä, sen sijaan, että voisi pitää omaa hauskaa.

Aihevalinnat, kasvatus ja kristillisyys , eivät katsomatta vaikuta kovin viihteellisiltä. Toteanpa vain, että esityksen on mahdollista olla hyvinkin viidyttävä syvyydestään huolimatta, toisinaan jopa syvällisyytensä vuoksi.

Lapsia on kai nykyisin niin vähän ja heidän vanhempiaan on vaikea saada liikkeelle, koska vanhemmat ovat lastensa kanssa vapaa-aikanaan. Ehkä lastenhoitoa on työläs järjestää tilaisuuteen.

Tai lapsia ja heidän kasvatustaan ei yksinkertaisesti arvosteta.

Soisin kuitenkin, että vähien lasten vähiä vanhempia tuettaisiin monella tapaa ja myös esitykselläni.
Pohtiminen on sallittua myös nykyisin.

KÄSITEATTERIESITYKSISTÄ

Miten päädyin ohjaamaan juuri käsiteatteriesityksiä ryhmälleni?

Vuonna 2002 olimme koko perheen kanssa Hämeenlinnan lastentapahtumassa. Näimme mykistävän esityksen, Teatteri Hugo & Ines (Peru): ”Short stories”.
Mimiikan ja nukketeatterin mestari Hugo Suarez loihti eteemme olentoja ja tarinoita pelkästään omia käsiään ja kehoaan käyttäen. Pitkään muistelimme vaikuttavaa esitystä. Salaa haaveilimme tekevämme samaa.

Kului vuosia. Osallistuimme vanhimman lapseni, Aatin, kanssa Porissa Taito-Tallin järjestämälle ”Mustan teatterin kurssille” tietämättämme ollenkaan, mitä aihe tarkoittaa. Ohjaaja Taisto-Bertil Orsmaa ja lavastaja Pekka Heiskanen kurssittivat meitä viikonlopun ajan, halusivat antaa alkusysäyksiä. Mustaa teatteria ei Suomessa juuri tavata – mestarimmekin olivat tehneet yhden ainoan esityksen Tampereen teatterikesään joskus muutama vuosikymmen sitten.

Innostuimme Aatin kanssa valtavasti. Ja haaveilimme esittävämme tuota taiteenalaa. Mutta sopivan tilan puute on aikeemme toistaiseksi estänyt.

Vuonna 2006 aloin opiskella Turun taideakatemiassa nukketeatteria täydennyskoulutuksena viikonloppuisin. Melko alussa opetustamme, heti ensimmäisenä keväänä Ishmael Falke piti meille opetusta käsiteatterista, joka toteutetaan mustan teatterin keinoin. Nyt keinot olivat sellaiset, että teatterimuotoa saattoi esittää eri paikoissa, ilman valtavia tilan laatukriteereitä.
Olin täysin myyty! Nyt minulle opetetaan sitä, mitä pitkään olin haaveillut!

Olin niin innoissani, että kesän alussa siirsin tietoni kurssin muodossa lapsilleni ja heidän kahdelle serkulleen. Syksyn harjoittelimme Tiernapoikia käsiteatterina ja jouluaikaan 2006 esitimme! Mustat serkut olivat syntyneet, vaikka nimi keksittiin vasta myöhemmin.

Mikä käsissä sitten viehättää?

Käsiteatteri on verta ja lihaa, totta ja todellista ja kaunista eri tavalla kuin taidokkaimmatkaan nuket.
Käsi ei valehtele.

Käsiteatteri on minimalistista ja pelkistettyä. ”Vähin elein” sanotaan paljon. Kokemus on syvä, riemastuttava, jopa puhdistava.
Näin silti, vaikka käsillä on eleitä ja ilmeitä paljon.

Eila Saarva